Suuren rokin ja legendan synty

Elvis oli ruokatunnilla. Oli vuosi 1953 ja kesäkuu. Hän pysäköi kuorma-autonsa ja työntyi Sun Record Campanyn toimistoon. »Minä luulin», muistelee toimiston johtaja Marian Risker, »että hän oli joku hamppari, joka tuli ruinaamaan lanttia. Hänella oli siivottomat, ruskeankellertävät vaatteet, hänen tukkansa oli pitkä ja hänen kasvonsa olivat likaiset. Mutta hän halusikin laulaa levylle kaksi laulua, My Happiness'in ja That'S When Your Heartache Begins'in. Levyn tekeminen maksoi hänelle neljä dollaria.»

»Olin hirveä», myöntää Elviskin. »Kitarani ääni kuulosti siltä kuin, joku olisi hakannut jotain tynnyrin kantta tai vastaavaa. Olin laulanut koko ikäni. Halusin kuulla, miltä lauluni kuulosti. Olin kuunnellut myös levyjä kauan. Kun kuulin jonkin todella hyvän levyn, huusin aina äänekkäästi Vihaan häntä, vihaan jokaista, joka osaa laulaa noin.» Kolmen kuukauden kuluttua Elvis pulitti jälleen neljä dollaria tehdäkseen toisen levyn. Mutta tällä kertaa yhtiön johtaja Sam Phillips kuuli nauhan. Hän lähetti Elviksen harjoittelemaan kitaristi Scatty Mooren ja basisti, Bill Blackin kanssa. Kaverukset yrittivät epätoivoisesti etsiä sopivaa laulua ja viikkojen kärsivällisen harjoituksen jälkeen trio levytti That's Allright Mama'n.

Phillips vei levyn - joka oli omaperäinen sekoitus aistikkaasta neekerijatsista ja valittavasta countrymusiikista - tiskijukka Dewey Phillipsille, joka soitti sen radio-ohjelmassaan. Ja välittömästi levyn päätyttyä alkoivat puhelimet soida eikä niiden pärinä ole sen jälkeen tauonnut. »Soitin tuolle puuvillan keskeltä nousseelle Elvikselle saadakseni hänet heti radioasemalle», muistelee Phillips, »mutta hän oli hävinnyt elokuviin, koska pelkäsi, että hänelle naurettaisiin. »

Viikkoa myöhemmin oli Memphisissä myyty That's All Right Mama -levyä 7 000 kappaletta. Oli vuosi 1954 ja heinäkuu. Elvis allekirjoitti tiskijukka Bob Nealin kanssa sopimuksen kiertueesta, jaka suuntautui Teksasiin, Arkansasiin ja Louisianaan. Elviksen laskostakit, tiukkalahkeiset housut, silmää hivelevät urheilupaidat, hänen säihkyvä hiuskuontalonsa, hänen pulisonkinsa, hänen budoaarisilmänsä ja hänen lantionkeinutuksensa ja vääntelynsä vaikuttivat suorastaan räjähdyksenomaisesti nilkkasukkatyttöihin. Hänestä alkoi tulla muutakin kuin pelkästään paikallinen sensaatio.

Marraskuussa 1955 RCA-Victor osti Sun Recordsilta Presleyn levytyssopimuksen ja viisi menestyslevyä. Kauppasumma oli 35 000 dollaria. Elvis itse sai kaupan yhteydessä palkkioksi 5 000 dollaria ja osti välittömästi Cadillacin. »Veljet, tämä on elämää». hän huudahti iloisena.

Kolmen kuukauden kuluttua oli RCA:n valtavasta levytuotannosta jo yli puolet Elviksen levytyksiä. Vuoden 1956 loppuun mennessä olivat Elviksen levyt tuottaneet bruttona lähes seitsemän miljoonaa dollaria.

Elvis oli kultakaivos, eivätkä RCA:n johtajat silloin välittäneet siitä, että hän vaati levytyksissä useampia äänityskertoja kuin muut huippuartistit. Sam Phillips toteaa:Elvis on hitain levyttäjä mitä minulla on koskaan ollut, meiltä saattaa kulua joskus kaksi tai kolmekin päivää, ennen kuin saamme hänestä ulos sen mitä haluamme.»

Levytystilaisuuksissa Eversti Tom Parker, Elviksen henkilökohtainen manageri, pyörii kaiken aikaa suojattinsa ympärillä. »Yksi parhaimpia asioita, joita on osunut kohdalleni», toteaa Elvis Everstistä. Everstin kunnianimen antoi Tom Parkerille Huey Long Parker, jota itseään sanottiin hadacoliksi. Eversti Parker osasi temput eikä ole osunut harhaan tehdessään Elviksestä kuuluisuuden. Hän toi nuorukaisen koko kansan nähtäväksi ja kuultavaksi, ensin Dorseyn TV-show'ssa ja myöhemmin Berlen, Steva Allenin, Jackie Gleasonin ja Ed Sullivanin ohjelmissa. Parker nosti Elviksen esiintymispalkkion 200 dollarista 5 000 dollariin plus prosenttiin pääsylipputuloista. Ja esiintymisiä hän järjesti kautta maan, rannikolta rannikolle.

Parker suunnitteli myös Elviksen mainostamiseksi kehitetyn kaupankäynnin, joka on täyttänyt koko maan mitä erilaisimmilla Presley-tuotteilla. Noita tuotteita on tullut markkinoille suorastaan tulvimalla, eikä kaupankäynnin kiihkeydelle vedä vertoja edes Davy Crockett -villitys. Yksinkertaisin keino kohottaa Presleyn verenpainetta on vihjaista, että Eversti on osunut todelliseen kultasuoneen löytäessään suurimman suojattinsa. »Ihmiset sanovat, että minä olen hyvä asia hänelle», napauttaa Elvis silmät säkenöiden. »Niin varmasti olenkin, mutta hän on myös minulle helkutin hyvä asia! Hän valvoo öitä miettiessään, miten auttaisi minua. Me olemme molemmat olleet hyviä toisillemme.»

Parker oli myös Elviksen ja 20th Century_Foxin välisen sopimuksen »isä». Studio maksoi Elviksen filmidebyyttistä 100 000 dollaria, ja muutti jopa elokuvan nimen The Reno Brothers'ista Love Me Tender'iksi (jonka nimisen kappaleen Elvis laulaa filmissä), sillä studion johtajat arvelivat, että Elvis on kyllä sen arvoinen. Maassa kiertääkin nyt Love Me Tender'istä enemmän kopioita kuin yhdestäkään aikaisemmasta elokuvasta. Nyt Elvis opettelee näyttelemään yhtä päättäväisesti kuin hän aikanaan opetteli laulamaan. Hän näkee monia, monia filmejä ja toivoo, että Marlon Brandonin ja"edesmenneen James Deanin kaltaisten tähtien salaisuudet tunkeutuisivat hänenkin verenkiertoon niin kuin neste tunkeutuu osmoottisessa prosessissa kalvon läpi toiseen nesteeseen. Eikö hän loppujen lopuksi oppinut laulamaankin kuuntelemalla levyjä? »Ennen kaikkea», hän sanoo hiljaa ja vilpittömästi, »haluan olla hyvä näyttelijä. Ja minä luulen, että pystyn siihen. Minä uskon, että jos yrittää jotakin tosissaan, oikein sydämensä pohjasta, niin silloin pystyy tekemään melkein mitä haluaa. Jos todella yrittää, niin Herra ei petä.» Kun itseluottamusta kertyi tarpeeksi, Elvis tuli Hollywoodiin, jossa hän aiheutti yhtä suuren myrskyn kuin muuallakin, vähemmän nirppanokkaisilla paikkakunnilla. Sadat näyttämöapulaiset, kirvesmiehet, ulkopuoliset, studiosihteerit, ompelijat ja studiohenkilökunnan ystävät parveilivat kuvausten aikana nuoren laulajan ympärillä, rukoillen nimikirjoituksia ja valokuvia. Kun hän tuli studion kanttiiniin, niin huomattavat tähdet nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin hänet.

Hänen työtoverinsa puhuivat ylistäen kohteliaasta, ujosta, nuoresta miehestä, joka puhutteli jokaista »sir:ksi» tai »ma'am:ksi», ja joka ei koskaan tehnyt sinunkauppoja edes niiden kanssa, joita hän näki päivittäin. »Tuo poika», julisti toinen pääosan esittäjä Dick Egan, »pystyy hurmaamaan taivaan linnutkin. »Hän oli niin innokas ja nöyrä, että me emme edes tienneet, miten olisimme voineet auttaa häntä.» Mutta kun Elvis keskeytti elokuvansa teon syyskuun lopulla lentääkseen Tupeloon kotiinpaluujuhliinsa, niin hän puhui loukkausten ja ivan ihmisistä, ihmisistä, jotka yrittivät kaataa kaikenlaisia juttuja hänen niskaansa. Elviksellä on vieläkin noita maalaispojan suuressa kaupungissa tuntemia liioiteltuja epäluuloja ja pelkoja, ja on hyvin todennäköistä, että useimmat hänen valituksistaan olivat pelkästään hänen mielikuvituksensa keksintöjä.

Tupelon kotiinpaluujuhlassa 20 000 ihmistä, suurin osa teini-ikäisiä, repi koko kaupungin kappaleiksi. Jos sitä ei olisi itse nähnyt, niin sitä ei olisi ikinä uskonut todeksi, kertoivat mukana olleet reportterit. Ravintoloissa tarjoiltiin Love Me Tender -pihvejä, Hound doggeja hapankaalin kanssa, tutti frutti -kastikkeella kuorrutettuja Obbie-Dobbie -leivoksia. Uutistoimittajat, valokuvaajat ja TV-kuvaajat, joiden eturivin istuimet olivat ensimmäisinä mahdollisen rynnäkön tiellä, harkitsivat jo vakavasti varoituskylttien pystyttämistä. Kyltteihin he aikoivat kirjoittaa »Don't Be CrueI» (»Älkää olko raakoja»). Elvis totesi ennen näyttämölle menoaan: »Muistan vielä, kuinka tenavana kiipesin aidan yli tänne sisälle, kun minulla ei ollut edes neljännesdollaria joka silloin oli pääsymaksuna tähän paikkaan. Ja tavallisesti minut sitten saatettiin ystävällisesti ulos. Mutta nyt minut saatetaan sisään.» »Mutta hittoakos siitä, olen sairas tänään. En voi syödä, enkä edes haistaa ruokaa, ei tee mieli laulaa.» Kahdesta esiintymisestä hänelle kuitenkin ojennettiin myöhemmin 10 067 dollarin shekki.

Elvis Presley on kulkenut pitkän tien Mississippin Tupelosta, niistä ajoista, jolloin hän oli hintelä, haalareihin pukeutunut nuorukainen, joka »loikki» yli aidan. Ja kenties hän jatkaa vieläkin matkaansa. Hän ei kuitenkaan voi vaientaa niitä pelkoja, jotka astuvat esiin öisin: »Minä mietin jatkuvasti - kuinka kauan tämä kaikki oikein kestää? Ja sydämeni alkaa jyskyttää niin kiivaasti, etten pysty nukkumaan.» Uransa alkuaikoina hän kertoi toimittajille: »Tapaan satoja ihailijoitani ja he ovat niin mukavia kuin vain olla voi.»

Mutta nyt Elvis alkaa olla hieman kyllästynyt. Se on kuitenkin ymmärrettävää, sillä hän on väsynyt vaatteita repiviin väkijoukkoihin, yksityiselämän täydelliseen puuttumiseen, hän on väsynyt siihen, ettei voi viedä tyttöä tansseihin ilman että joutuu ihailijoidensa nielaisemaksi, hän on väsynyt kärsivällisiin naisihmisiin, jotka seisovat kuin vartiomiehet hänen kotinsa ympärillä.

»Minun on tunnustettava rehellisesti, että alan olla kuoleman väsynyt tähän kaikkeen lääppimiseen ja tuuppimiseen, poliisisaattueisiin ja kolmen metrin korkuisiin aitoihin, joita on pystytettävä näyttämön eteen, jotta yleisö pysyisi loitolla. Mutta minä aion jatkaa niin kauan kuin voimia vain riittää. Sillä jos haluaa pysyä mukana, niin silloin ei voi lopettaa.»

Eversti Parker on samaa mieltä. »On totta, että hän rynnistää kovasti eteenpäin ja rynnistää vielä nopeasti. Mutta hänen täytyykin tehdä niin, sillä tämä on hänen suuri tilaisuutensa.»

Ja kun Elvis rynni eteenpäin, hänen mukanaan seuraa kaiken aikaa epämääräinen, nimetön pelko: pystyykö hän jatkuvasti saamaan yleisönsä »palamaan» vai onko hän vain joku ohimenevä välähdys levyautomaateissa? Ja kun hän pyörii monotonisesti jytkyttävän tahdin mukana ja laulaa »Ahhh don't waaant utuhuh luv, baybee, it's jus yew ah'm thinin' uuvv», niin hän ei ajattele ainoastaan yhtä tyttöä, vaan hän ajattelee kaikkia tyttöjä, Hän miettii ja ihmettelee, rakastavatko nuo tytöt häntä vielä ,toukokuussakin yhtä paljon kuin nyt tammikuussa.

Elvis kieltäytyy itsepintaisesti hillitsemästä esiintymistyyliään, vaikka hänen managerinsa ja monet muut ovat voimakkaasti kehottaneet häntä tekemään niin. Hollywoodin johtajat uskovat pystyvänsä valvomaan häntä filmeissä, mutta TV-yhtiöiden ison pomot pelkäävät häntä, koska ovat huolissaan mahdollisesta kritiikin tulvasta. Elvis on kiukuissaan siitä TV-sensuurista, joka esti häntä liikkumasta omalla epätavallisella esiintymistyylillään. Hän väittää, että hänet on pantu seisomaan lavalle »kuin joku kananpoika». »Siinä ei ole mitään minun tyylistäni - en suostu enää ikinä siihen. Jos yritän esiintyä pelkästään laulamalla ja kitaraa soittamalla, niin saan hyvin nopeasti siirtyä takaisin Memphisiin ja kuorma-auton rattiin 35 dollarin viikkopalkalla.»

Elvis olisi varmasti hyvin monessa suhteessa onnellisempi ihminen, jos hän edelleenkin ajaisi kuorma-autoa, sillä hänen huvituksensa ovat yhä maalaispojan huvituksia - hän ajelee mielellään sähkörata-autoilla (joita hän itse kutsuu kolariautoiksi) huvipuistoissa, joissa hän ja hänen kaverinsa saattavat kuluttaa satoja dollareita johonkin peliin tai pallojen heittämiseen kohti pullopyramideja vain voittaakseen vielä enemmän täytettyjä teddykarhuja, pandakarhuja ja elefantteja.

»Hauskinta Hollywoodissa oli käynti Long Beachin huvipuistossa, jolloin voitin kahdeksan teddykarhua ennen kuin minun oli lopetettava ympärilläni pyörivien fanien vuoksi. Kun Tupelossa ja Memphisissä menimme isän kanssa karnevaaleille, meillä ei yleensä ollut kovinkaan paljon rahaa tuhlattavaksi. Minä vain uneksin siitä hetkestä, jolloin minulla olisi tarpeeksi rahaa jokaiseen peliin ja jokaiseen härveliin. No nyt minulla on rahaa, hän huokailee, mutta aina kun menen huvipuistoon niin minua ympäröi suuri kansanjoukko, ja minun on lähdettävä pois.

Elvis on levoton nukkuja ja työnsä ulkopuolella hän ei suoraan sanoen tiedä mitä tekisi. Usein hän käy katsomassa joka päivä yhden elokuvan. Jos hän joutuu johonkin ihmisten täyttämään huoneeseen, niin vain harvoin hän malttaa istua hiljaa paikallaan, hän nousee seisomaan, nytkäyttelee itseään ja hyräilee pätkiä rock'n roll melodioista paljastaen samalla sen hirvittävän paineen, jonka alla hän elää näinä päivinä. Esiintymisen jälkeen hän yleensä menee autoonsa ja ajelee ympäriinsä radio pauhaten - hän on liian levoton osatakseen rentoutua.

Ja ennen kuin Elvis selviää nukkumaan, alkaa jo aamu miltei valjeta, sillä hän painuu yöpuulle vasta noin kello 2-4 aamuyöllä. Hän nukkuu levottomasti aina puoleenpäivään asti, jos vain voi. Mutta työssään hän on levottomuudestaan huolimatta osoittanut fantastista kestävyyttä. Hän esiintyy usein kaksi tai kolme, jopa viisikin kertaa päivässä ja jaksaa vielä sen jälkeen reissata seuraavaan keikkapaikkaan. Toisinaan hänen ilmiömäinen energiansa kuitenkin ehtyy, nokkaunet eivät enää auta häntä, ja hän vaipuu täydelliseen uupumukseen.

Kerran hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan, koska hän oli heti esiintymisen jälkeen menettänyt tajuntansa. Sairaalassa hän sai rauhoittavia lääkkeitä, ja lääkärit ehdottivat kolmen päivän täydellistä lepoa, mutta Elvis keräsi vaatteensa ja lähti heti seuraavana aamuna. Elvis kertoi tapauksesta ylpeillen: Eräs lääkäri sanoi minulle että kulutan 30 minuutin esiintymisessä enemmän energiaa kuin tavallinen työntekijä kahdeksan tunnin työpäivänään. Joskus väsynkin niin perusteellisesti, että en kykene edes hymyilemään.

»Elvis on pohjimmiltaan vieläkin maalaispoika, eikä hän siitä varmasti muuksi muutukaan», huomauttaa Eversti Tom Parker. Eversti Parkerin mieleen muistuu muuan tapaus: "Odottelimme Denverin lentokentällä koneeseen pääsyä, ja yhtäkkiä Elvis katosi. En löytänyt häntä mistään. Matkustajia kehotettiin jo siirtymään koneeseen, ja minä aloin totisesti hermostua. Ja arvatkaapa mistä lopulta löysin tuon pojan! Hän oli juttelemassa erään taksinkuljettajan kanssa! Elvistä ei saa millään hienoihin ravintoloihin tai yökerhoihin. Hän ei tunne niissä oloaan mukavaksi, ja saapa nähdä tuleeko hän koskaan tuntemaankaan.

Juuri tästä syystä Elvis piti New Yorkiakin epämukavana paikkana ja halusi sieltä kiireesti kotiin. New Yorkissa hän tuli tavallista epäluuloisemmaksi, sillä etelän lämpimän ja vieraanvaraisiin ihmisiin verrattuna pohjoisvaltioiden asukkaat vaikuttivat Elviksestä ilmeisen viileiltä.

Kaupungin musiikkipomot kutsuivat hänet lounaalle, mutta eksoottisten ruokien täyttämät houkuttelevat tarjoilupöydät eivät houkutelleet häntä. »Minä tulin melkein sairaaksi nähdessäni kaiken sen moskan - hummerit ja veriset pihvit. Minun oli vaikea olla koko paikassa.» Vaikka kaikki muut hänen pöydässään söisivätkin mehukkaita pihvejä, niin Elvis, ei ikinä koskisi niihin, sillä hän pitää hampurilaisista, paistetusta kananpojasta ja ehkä myös paistetusta sianlihasta. »Elvis on turhantarkka ruokailutottumuksiensa suhteen» , selittää Bob Neal, tiskijukka, joka tunsi Elviksen jo tämän uran alkutaipaleilla. »Eikä hän koskaan syö säännöllisiä aterioita. Tupelossa olivat ajat kovia, ja Presleyden, niin kuin heidän naapureidensakin oli tyydyttävä yksinkertaiseen ja halpaan ruokaan. Liha oli kallista ja sitä oli muutenkin vaikea saada; ehkä he silloin tällöin saivat ostetuksi pienen palan sianlihaa. Joten Elvis ei nähnyt koskaan pihvejä tai ensiluokkaisia kyljyksiä. Hän elää hampurilaisilla, voileivillä, kaikenlaisilla välipaloilla, jäätelöllä, hyytelöillä ja mallasmaidolla" Joskus hän ei syö koko päivänä ja ahmii sitten itsensä täyteen yöllä.» »Ainut ruoka, josta todella pidän», huomauttaa Elvis, »on äitini kotona tekemä ruoka - maalaiskinkku, mustasilmäiset herneet, perunamuusi, maissiryynit, maissileipä, vehnäkakut, paistetut maissintähkät ja okra. Niitä voin todella syödä.» »Kerran vein Nick Adamsin kotiini. Hän osoitti maissileipää ja okraa ja kysyi. Mitä nuo ovat?» Näyttelijä Nick Adamsin kommentti Presleyden kotiruuista ikään kuin tiivistää useimpien seurapiiri-ihmisten suhtautumisen Elvikseen, hänen perheeseensä ja kaikkeen siihen, mikä Elviksestä ja hänen vanhemmistaan tuntuu kodikkaalta.

Nuoret pitävät Elviksestä ja heidän seurassaan Elvis onkin täysin rauhallinen ja tarjoaa mainioita esimerkkejä hyvin kehittyneestä huumorintajustaan. Mutta kun hän joutuu tekemisiin aikuisten kanssa, varsinkin Hollywoodissa, hän on tuskatuttavan ujo ja kompensoi ujouttaan käyttäytymällä aggressiivisesti. Vaikka Elvis kykeneekin olemaan rauhallinen hysteeristen ihailijoidensa keskellä niin ihailemiensa suurten filmitähtien keskellä hän on aivan sanaton. Kun hänelle kerrottiin Ernest Borgninen puolustaneen häntä ystävällisesti, niin hän pyysi jonkun antamaan Borgninelle joukon Presley-levyjä. "Miksi ette itse vie niitä hänelle?" kysyttiin Elvikseltä. "Ei sir, en pysty siihen", hän selitti "Minua alkaa jänistää heti kun pääsen pukuhuoneelta ovelle."

Presleyden lähellä asuvat tietyt seurapiiri-ihmiset puhuvat tylysti tuosta »kirkuvasta, hirvittävästä laulajasta». Muuan asukkaista haluaisi koko Presleyn perheen muuttavan pois: »Meidän on täytynyt vähän väliä kutsua paikalle poliisi, jotta nuo kiljuvat nuoret naiset häipyisivät täältä. En halua olla mikään hienostelija, mutta minun on vilpittömästi todettava, että Presleyt eivät kuulu tänne. Toivon kovasti, että he muuttaisivat pois. Jaa että miksikö? No, eräänkin perheen oli äsken lähdettävä Floridaan asti voidakseen hieman levätä.» »Ennen tämä katu oli niin mukavan hiljainen», selittää Presleyden naapuri, rouva Frank Z. Jemison, »mutta nyt täällä on enemmän liikennettä kuin keskikaupungilla. Ja Elviksen ihailijat - heitä on joskus useita satoja - seisoskelevat hänen talonsa etupihalla, kiipeilevät aidan päälle ja koputtelevat ikkunoihin saadakseen nähdä edes vilaukselta Elviksen. Mutta minä en sano, että tämä kaikki hälinä olisi Presleyden syytä, sillä he ovat mukavia naapureita. He ovat niin mukavia, ettei paremmista väliä. Minä jopa kävin heillä pyytämässä eräille ystävilleni Elviksen nimikirjoitusta, ja Elvis antoi tyttärelleni yhden täytetyistä eläimistään.»

Memphis osaa olla kylmä ja hylkivä kaupunki, vaikka se ylpeileekin vieraanvaraisuudellaan. Esimerkiksi Dinah Shore'a ei ole edes kaiken menestyksensä jälkeenkään hyväksytty koskaan Memphisin seurapiireihin. Ja vain vähän aikaa sitten nimittivät muutamat Presleyden naapurit itselleen edustajan, joka sai tehtäväkseen tiedustella, möisivätkö Presleyt talonsa heille. Vernon Presley oli järkyttynyt ehdotuksesta ja sanoi, ettei hän voinut mitään Elviksen, nuorille ihailijoille. Talon myymisestä hän ei halunnut puhuakaan. Kun Elvis kuuli tästä huipputarjouksesta, hän räjähti isälleen »Miksi et kysynyt paljonko he haluaisivat omista taloistaan? Jospa tehtäisiinkin niin että minä ostaisin ne!>> Mutta Elvis puhuu vakavissaan talon myymisestä ja aikeistaan ostaa 100 000 dollarin maatila, jota ympäröisi korkea kiviaita. Mutta hänen raivoisat faninsa etsisivät hänet käsiinsä, vaikka hän lentäisi raketilla kuuhun."

>>Minä en noita, ihailijajoukkoja liiemmin murehdi>> sanoo rouva Presley. Hän on luonteeltaan lempeä, mutta kuitenkin häntä harmittaa ne vastuuttomat nuoret, jotka käyttävät väärin hänen tarjoamiaan etuoikeuksia. >> Jos heitä on vain muutama, kutsun heidät sisälle ja näytän heille taloa. He kaikki haluavat nähdä esimerkiksi Elviksen makuuhuoneen. Ja sitten he seisovat niin hiljaa nähdessään sen>>. Mutta Elvikselle ei suinkaan aina osoiteta pelkästään suosiota ja hiljaista kunnioitusta. Eivätkä hänen vanhempansa Audubon Driven naapurit ole hänen ainoita vihamiehiään, eivätkä arvostelijat yksinomaan aikuisia - vanhempia, opettajia, pappeja tai kriitikoita. Sillä tosiasia on se, että kun osa teini-ikäisistä kiljuu kurkkunsa käheäksi Elviksen puolesta, niin toinen osa on yhtä innokas käymään hänen kimppuunsa.

Monet nuoret miehet, joissa Elvis on herättänyt sekavia tunteita, osoittavat täysin avoimesti halveksuntansa hänelle. Bob Neal, Elviksen ensimmäinen manageri, joka nykyään omistaa levykaupan Main Streetillä, kertoo erilaisista suhtautumisista Elvikseen: >> Meidän on täytynyt pestä näyteikkunamme kymmenen kertaa useammin sen jälkeen, kun Elviksestä tuli kuuluisa. Tytöt suutelevat ikkunaan kiinnitettyä Elviksen kuvaa ja tuhrivat sen huulipunallaan, mutta pojat taas sylkevät kuvaan>>.

>> Mutta paljon pelottavampia ovat ne poikajengit, jotka vaanivat tilaisuutta hakatakseen Elviksen. Eräs tällainen jengi kokoontui Memphisin Variety Clubin edustalle, kun Elvis oli Clubissa viettämässä iltaa nykyisen tyttöystävänsä Memphisiläisen Barbara Hearnin ja tiskijukka Dee Phillipsin kanssa. Dee Phillips oli muuten ensimmäinen tiskijukka, joka esitteli Elviksen radiossa. Seurue sai kuitenkin tietää jengistä, ja Dewey muisteli jälkeen päin tapausta näin: »Elvis säikähti hirvittävästi, niin kuin varmasti jokainen olisi tehnyt hänen asemassaan. Mutta me pääsimme livahtamaan tuolta jengiltä. Elvis onnistui pääsemään yhteen autoon ja minä toiseen. Myöhemmin me vaihdoimme autoja ja karkasimme lopullisesti jengin ulottuvilta. Kuka haluaisikaan vaikeuksia? Ei ainakaan tuo puuvillan keskeltä tullut maalaispoika, enkä minä>>

Vain poliisin nopea toiminta on usein estänyt kahakat, kun jopa viidenkymmenenkin nuorukaisen jengit ovat kytänneet Elvistä näyttämöiden ulkopuolella. >> En halua tapella kenenkään kanssa», sanoo Elvis. »Tahdon vain elää rehellistä elämää. Miksi en saisi tehdä niin? Joskus minusta on suorastaan järkyttävää seurata ihmisten käyttäytymistä, he vaikuttavat toisinaan aivan sairailta. Tiedän kyllä että kaverit ovat vihaisia minulle, he ovat mustasukkaisia ja ehkä minäkin olisin heidän asemassaan mustasukkainen.»

Elviksen isä toteaa että »Elvis ei koskaan tappele »kiusanhenkiensä» kanssa; hän yrittää vain ymmärtää, mikä saa heidät käyttäytymään sillä tavalla. En tiedä, miten Elvis pystyy siihen. Minä en ainakaan kykenisi osoittamaan sellaista kärsivällisyyttä.>>

Mutta kerran Elviksenkin kärsivällisyys petti ja se huomattiin hyvin sanomalehdissäkin, joissa tapauksesta kirjoitettiin suurin otsikoin. Elvis joutui Memphisissä ankaraan nyrkkitappeluun erään huoltoaseman johtajan ja tämän apulaisen kanssa. Kaikki kolme tappelupukaria pidätettiin ja jokainen sai syytteen pahoinpitelystä. Seuraavana päivänä Elvis joutui oikeuteen, jossa häntä syytettiin häiritsevästä käyttäytymisestä. Hän puolusti itseään kuitenkin menestyksekkäästi ja pääsi vapaaksi. Oikeustalon ulkopuolelle oli kerääntynyt tyttöjä jotka ulvoivat ilosta Elviksen voitettua jutun. >> Kestän kyllä pilkan ja panettelun, mutta jos minua lyödään niin se on kyllä jo vähän liikaa>>; totesi Elvis itse tapauksesta.

Tuo välikohtaus ja muutamat muut samankaltaiset tapaukset saivat sekä. Elviksen että hänen huolestuneet vanhempansa miettimään sitä kivistä polkua. jota kuuluisan esiintyjän on usein taivallettava. Elviksen suurimpia huolenaiheita on Bob Nealin mukaan pelko, että hänen vanhat ystävänsä luulevat maineen nousevan hänelle päähän. »Muistan erään tapauksen viimevuodelta», kertoo Neal »Me seisoskelimme levykauppani edessä, ja Elvis oli juuri alkanut saada kuuluisuutta. Hänet tunnettiin nimellä Hillibilly Cat ja hän ansaitsi noin 200 dollaria viikossa, mikä oli melkoinen summa hänen ikäiselleen pojalle.

Ohitsemme meni joukko poikia. Ehkä he tunsivat jonkunlaista kunnioitusta Elvistä kohtaan, tai ehkä he pelkäsivät tulevansa nolatuiksi, joka tapauksessa he vain vilkaisivat Elvistä ja jatkoivat matkaansa - hyvä jos päätään edes nyökäyttivät.>> >> Elvis valahti kalpeaksi katsellessaan poikien kävelyä, ja huomasin että hänen silmissään oli kyyneleitä. "No mikä heihin on mennyt?" hän kysyi. "Minähän kävin noiden kavereiden kanssa koulua. He olivat ystäviäni ja nyt he eivät pysähdy edes juttelemaan". »Elvis on jo huomannut, että mitä kuuluisampi hänestä tulee, niin sitä yksinäisempi hän saa olla.»

Kun toimittajat soittelivat Elvikselle ja kyselivät huhusta, jonka mukaan hän olisi kuollut, Elvis vastasi: »Jos jotkut ihmiset olisivat saaneet toiveensa toteutumaan, niin ehkä olisinkin kuollut.» Jos taas toiset ihmiset olisivat saaneet toiveensa toteutumaan, niin Elvis olisi otettu sotaväkeen. Memphisin kutsuntalautakunta saa jatkuvana virtana kirjeitä, joissa kysytään, miksi häntä ei ole otettu palvelukseen. »Olen jo kolme vuotta kuulunut kuntoisuusluokkaan 1-A», selittää Elvis pehmeällä, epäselvällä etelän murteellaan. »Jos he haluavat minut, niin tottapahan lähettävät kutsun. Mutta en tietenkään haluaisi lähteä aivan heti, koska asiani ovat vasta alkaneet luistaa.»

»Tiedättekö mitä?» hän aprikoi. »Olen tänä yhtenä vuotena ansainnut enemmän rahaa kuin monet ihmiset ansaitsevat koko elinaikanaan! Eikö se ole jotakin?» Armeija on vain yksi kysymysmerkki niiden monien muiden ongelmien joukossa, jotka ovat nousseet esiin hänen maineensa myötä Lavalla hän on aina rohkea estoton ja melkein eläimellinen, ja hän nautti myrskyisistä suosionosoituksista. Mutta työnsä ulkopuolella hän on monesti yksin. Hän saattaa istuskella aution esiintymislavan nurkassa, tai hän voi näppäillä melodioita pianolla ja mietiskellä nykypäivää ja tulevaisuutta.

Yleensä kun Hollywood tai Broadway ojentaa jättiläiskouransa poimiakseen jonkin toivorikkaan nuorukaisen jostakin Main Streetiltä, niin tuo nuorukainen sopeutuu nopeasti uuteen loistavaan elämään kuin ankka lammikkoon. Mutta Elvikseen tämä ei päde. Elvis on hyvin herkkä kaikelle kritiikille, ja kun hän tunsi Hollywoodissa joutuneensa arvostelun kohteeksi, niin hänen alemmuudentunteensa murtautui esiin.

Kun Elvis tuli ensimmäisen kerran 20th Century Foxin ravintolaan, niin hän ilmeisesti tunsi, kuinka studiohenkilökunta tuijotti häntä viileästi kuin jotakin ulkoavaruuden olentoa. Niinpä Elviskin sitten istui hermostuneena pöytänsä ääressä ja töllisteli hämillään ympärilleen. »Eikös olisikin hauskaa, jos minulla olisi pieni käärme, jonka voisin laittaa jokaisen tuolin alle ja sillä tavalla voisin hiukan pelotella heitä?» hän naureskeli. Mutta hänen naurunsa kätki hänen todelliset tunteensa ja ajatuksensa muista ravintolavieraista, jotka seurasivat häntä. yhtä suurella mielenkiinnolla kuin jotain uutta eläintä eläintarhassa.

Elviksen aggressiivisuus ja alemmuuskompleksi on kuitenkin helposti ymmärrettävissä, sillä ennen Elviksen kuuluisuutta Presleyillä ei ollut mitään - ei rikkautta, ei hienoa taustaa eikä sivistystä ja sen vuoksi Elvis asettui aina puolustuskannalle. Hän huomasi Ihmisten puheissa loukkauksia silloinkin, kun hänelle puhuttiin täysin vilpittömästi. Jos joku mainitsi mitään pahaa tarkoittamatta esim. Holy Rollersit, niin Elvis tulkitsi sen kirkkonsa häväistykseksi. Samalla tavoin hän oli puolustuskannalla puhuttaessa country-musiikista, maalaisista, ankanpyrstökampauksesta, housuista tai huomiota herättävistä paidoista.

Lehdistön miltei yksimielinen kiukkuisuus Elvistä ja hänen laulutyyliään kohtaan on pirstonut hänen persoonallisuuttaan, sillä hän on ihminen, joka kaipaa kaikkien hyväksyntää. Elvis muistaa vielä varsin hyvin ne ajat, jolloin hänellä ei ollut mitään, eikä hän ole unohtanut, minkälaisia tunteita varakkaammat silloin herättivät hänessä.

Vernon ja Gladys eivät ole myöskään onnellisia. Kaikesta kuuluisuudesta, imartelusta ja menestyksestä huolimatta he ovat edelleen vieraita uudessa ympäristössään, joka ei halua hyväksyä heitä he kärsivät kaikesta riidasta, panettelusta ja pilkasta, joiden kohteeksi heidän poikansa on joutunut, ja he ovat katkeria ikävästä välikohtauksesta bensa-asemalla, ja tytöstä, joka haastoi Elviksen oikeuteen erään valokuvan takia, ja vandaaleista, jotka hajottivat Elviksen auton. Heidän mielestään Elvis on joutunut vääryyksien viattomaksi uhriksi ja he pelkäävät vääryyksien vain lisääntyvän tulevaisuudessa.

Kaikkein eniten heitä kuitenkin vaivaa se, että he eivät enää pysty suojelemaan poikaansa eivätkä vaikuttamaan hänen kohtaloonsa. Kun Elvis oli nuori, hän oli vanhempiensa alituisen huomion kohteena; häntä hemmoteltiin ja suojeltiin ympäröivältä maailmalta, sillä tuossa maailmassa Presleyt pelkäsivät Elviksen tulevan hylätyksi köyhyytensä vuoksi. Elvistä pidettiin kotona, jossa hän soitti ja lauloi ja kasvoi itsekseen. Hän eli suojattua elämää kovan maailman ankaran todellisuuden ,ulkopuolella. Hänen epätavallinen riippuvaisuutensa vanhemmistaan, ja varsinkin äidistään, kasvoi vuosien mittaan ja on tänään yhtä vahva kuin ennenkin.

Elviksen äiti pitää vieläkin kiinni menneisyydestä ja sanoo: »Minusta hän ei ole vieläkään täysikasvuinen. Näen vieläkin tuon pienen pellavapään ajelevan ympäri keittiötä kolmipyöräisellään, jonka annoimme hänelle, kun hän oli kolmevuotias. Hän kutsui minua 'Babyksi' - ja kutsuu vieläkin. Hän soittaa miltei joka ilta ja sanoo, 'Miten babyni voi?' Minä taas nimitän häntä Babyksi tai Agelessiksi (Iättömäksi)'; Tuo nimitys johtui siitä, että hänen serkkunsa ei osannut sanoa Elvis. Tunnen monia vanhempia, jotka eivät anna lastensa tietää mitään ongelmistaan, mutta minusta se ei ole oikein. Elvis sai kuulla, kun keskustelimme veloistamme, työttömyydestämme ja sairauksistamme. Hän kuunteIi hiljaa ja sanoi sitten, 'Älä ole huolissasi, Baby. Kun kasvan suureksi, ostan teille hienon talon ja maksan kaikki velkanne ruokakauppaan ja hankin kaksi Cadillacia - toisen sinulle ja isälle, ja toisen itselleni. Ja vaikka hän olikin niin pieni, minä uskoin häntä, sillä hän nojasi niin hellästi hameeseeni ja katseli minua niin lämpimästi. Ja Herra on auttanut meitä, sillä Elviksen lupaukset ovat toteutuneet;» »Elvis on koko maailmamme; hän on kaikki, minkä puolesta elämme», lisää isä Vernon: »Kun hän lähtee matkoille, me voimme tuskin kestää sitä; koko talo on niin kuollut.»

»Elvis halusi pienenä kovasti veljen tai siskoa». muistelee rouva Presley. » Hän oli kovin yksinäinen ja mekin halusimme lisää lapsia. Minulla itselläni oli seitsemän sisarusta. ja vaikka olimmekin köyhiä, me säästimme rahaa lääkäreihin, mutta yksikään heistä ei kyennyt auttamaan ja niin Elvis jäi ainoaksi lapseksemme.» On helppo havaita, miksi Elvis empi jättää turvallisen kotinsa ja kokeilla omia siipiään. Hän on vielä hyvin nuori, vain 21-vuotias. Hänen mieltymyksensä täytettyihin teddykarhuihin, pandakarhuihin ja apinoihin, paljastaa hänessä pojan, joka ei halua tulla aikuiseksi tai joka ei tiedä, kuinka tulla aikuiseksi.

Rouva Presley on klassinen esimerkki omistushaluisesta ja liian suojelevasta äidistä. Elviksen turvallisuus ja hyvinvointi on edelleen hänen jatkuva pelon ja huolenaiheensa. Kun Elvis oli lapsi, äiti ei antanut hänen poistua pihasta. Hän ei saanut mennä uimaan eikä pelaamaan jalkapalloa, koska äiti pelkäsi, että hänelle sattuisi joku vahinko. Äidin pelot tekivät Elviksestä niin riippuvaisen ja vakavan, että hän suorastaan kiljui pelosta, kun hänen isänsä sukelsi puroon tai meni auttamaan naapureita tulipalon sammuttamisessa. Ja tänään Elvis sitten kantaa kaiken aikaa huolta vanhempiensa turvallisuudesta, ja vanhemmat taas kantavat huolta Elviksen turvallisuudesta. Rouva Presley muistuttaa alituisesti, kuinka huolissaan hän on Elviksen pitkistä auto- ja lentomatkoista, omasta yksinäisyydestään, kun Elvis ei ole kotona, ja ihailijalaumoista, jotka repivät ja raatelevat Elvistä. »Minua pelottaa myös katsella, kuinka hirvittäväsi hän tekee töitä ja kuluttaa itsensä nopeasti loppuun. Minä olenkin sanonut hänelle, että jos et opi huilaamaan, niin sinä et näe 30-vuotispäivääsi.» Mutta rouva Presleyn kiihkeällä rokkaajapojalla on nyt tuli hännän alla eikä hän voi hellittää. Eikä hänellä ole myöskään aikomusta hillitä valtavaa mielenkiintoaan tyttöjä kohtaan. Tyttöjen suhteen Elvis kuroo nyt kiinni muiden poikien saamaa etumatkaa, sillä aikaisemmin hänen seurustelunsa esteenä oli pelokas äiti. .Äidin hahmo selittää myös Elviksen halukkuuden suudella ja syleillä fanejaan ja etsiä yleisön joukosta nättejä tyttöjä, se voi myös selittää Elviksen seksikkään esiintymistyylin, jonka vuoksi hän sai haukkumanimen Elvis the Pelvis (Lantio-Elvis)

Menipä Elvis minne tahansa, niin hänen silmänsä, alkavat välittömästi etsiä tyttöjä; hän on kuin juuri armeijasta päässyt poika, joka on saanut kyllikseen tuijotella kasarmin seiniä. »Ainut seikka, joka estää Elvistä sekaantumasta sotkuisiin rakkausjuttuihin, on se, että hänellä ei kerta kaikkiaan ole aikaa niihin, koska hänellä on niin hirvittävän kiire», kertoo eräs Elviksen ystävä.

Elviksen isä ja äiti ovat huolissaan Elviksen seuralaisista, joita hän tapaa matkoillaan. He ovat kuulleet, että Hollywood on syntinen kaupunki, ja he tiesivät, että Elvis on vieläkin vain kokematon maalaispoika. Ja vaikka rouva Presley sanookin toivovansa Elviksen joskus vakiintuvan ja meneviin naimisiin, niin on kuitenkin ilmeistä, että hän alitajuisesti toivoo saavansa pitää Elviksen aina omana poikanaan. » Elvis ei seurustele vakavasti kenenkään tytön kanssa», sanoo rouva Presley enemmän toiveikkaana kuin asiastaan täysin varmana. »Hänellä ei todella ole aikaa tytöille. Mutta vaikka hän menisikin joskus naimisiin, niin osa hänestä jaa ainaiseksi tänne kotiin.»

Elviksen kotona, olohuoneessa, on puolen tusinan Elvis-kuvan joukossa myös useita kuvia hänen tyttöystävistään - vaaleasta June Juanicosta, joka on kotoisin Mississippin Biloxista; tummaverisestä Memphisiläisestä Barbara Hearnista ja monista muista kauniista, hymyilevistä tytöistä. Talon pelihuoneessa ja Elviksen makuuhuoneessa on valokuvia sekä Elviksestä itsestään että hänen tyttöystävistään.

Elvis keksi tytöt vasta kun hänestä oli tullut laulaja, sillä silloin hän sai sellaisen liikkumavapauden, jota hän ei aikaisemmin ollut osannut edes, toivoa. Hän oli nyt äitinsä ankaran ja valvovan katseen ulottumattomissa, ja hän todella nautti näkemästään. Hänen on äärimmäisen helppo tehdä treffejä yleisön joukosta löytämiensä tyttöjen kanssa, sillä he eivät pane vastaan.

Tyttöjä on jokaisessa kaupungissa ja jokaisesta kirjekuoresta löytyy valokuva. Ja vain mieletön työpaine estää Elvistä suostumasta houkutteleviin tarjouksiin. Aikaa on vain umpimähkäisiin näyttämöntakaisiin syleilyihin ja suukkoihin.

»Ei ole mitään tietyn tyyppisiä tyttöjä joista pitäisin eniten», selittää Elvis, »mutta yhdestä asiasta olen kuitenkin varma. En voi sietää tyttöjä, jotka yrittävät tehdä vaikutuksen koreilemalla tai jotka käyvät yökerhoissa ja juovat. Pidän rehellisestä tytöstä, joka on oma itsensä.»

Vaikka Elvis vakuuttaakin pitävänsä tavallisista tytöistä, niin päinvastaisiakin esimerkkejä voidaan hänen elämästään tavata. Yksi heistä on Judy Powell Spreckels, 25-vuotias eronnut vaaleaverikkö, joka on erittäin hienostunut nainen. Jydy kuuluu varakkaisiin Beverly Hillsin seurapiiri-ihmisiin, ja hänen isänsä, Edward PoweH, on 20th Century Foxin musiikkiosaston toiseksi tärkein pomo. Judy on saanut koulutuksensa luostareissa ja Stephens Collegessa Missourin Columbiassa. Kaiken lisäksi häntä pidetään huomattavana hevosasiantuntijana. Judy avioitui erään koulutoverinsa isän, sokeriruhtinas Adolph Spreckles III:n kanssa (joka muuten oli aikaisemmin naimisissa Clark Gablen nykyisen vaimon kanssa), mutta jo muutamien viikkojen kuluttua hän hankki avioeron. Eronsa jälkeen Judy seurusteli Dan Daileyn, Bob Wagnerin ja muiden Hollywoodin julkkisten kanssa.

Elviksen ja Judyn ensitapaamisen jälkeen heidät nähtiin yhdessä kaikkialla. Jydy seurasi Elvistä huivipuistoihin, hän oli Elviksen mukana kiertueilla, hän käsitteli Elviksen postia ja auttoi Elvistä tämän TV-esiintymisissä. Kun Elvis saapui filmaamaan Love Me Tenderiä, Jydy oli häntä vastassa lentokentällä ja antoi Elvikselle lahjaksi suuren täytetyn koiran. He vaihtoivat sormuksia ja Elvis pitää vieläkin Judyn sormusta, johon on upotettu pieniä mustia safiireja. Mutta viime kuukausina romanssi näyttää kuihtuneen, sillä Elvis huomautti, että »Judy on minulle vain sisko.» Judy taas selvitti kerralla suhteensa Elvikseen ja totesi: »Emme ole kihloissa: Minulla on toinen poikaystävä.»

Paljon kestävämpi oli Elviksen ja Barbara Hearnin romanssi. Barbara on kaunis, mustasilmäinen, 19-vuotias Memphisiläinen konekirjoittaja ja osa-aikainen valokuvamalli ja Elviksen entisen heilan. Dixie Locken ystävä. »Hän innostaa minua laulamaan ja on paras kriitikkoni», toteaa Elvis Barbarasta. Hiljainen ja rauhallinen Barbara seuraa nöyrästi Elvistä ja tämän serkkuja ja kavereita, kun he heittelevät palloja huvipuistoissa ja täyttävät Barbaran sylin täytetyillä teddykarhuilla. »Hän on hyvin hauska», sanoo Barbara, »mutta hän on liian levoton ja kuluttaa itseään liikaa. Hänen omaa parastaan ajatellen olen pyytänyt häntä hiukan hidastamaan vauhtia.»

Rouva Presley kertoo Barbaran ja Elviksen seurustelusta: >> Elvis ei seurustele vakavasti Barbaran kanssa. He ovat hyviä ystäviä ja Barbara käy usein meillä. Mutta kiertueillaan Elvis tapailee muita tyttöjä ja Hollywoodissa hän käy ulkona Natalie Woodin kanssa.>>

Elviksen ja Natalia Woodin romanssille onkin suotu paljon tilaa sanomalehdissä. Jotkut ovatkin jo alkaneet pitää koko juttua pelkkänä mainostemppuna, toiset taas ovat sitä mieltä, että Elvis ja Natalie seurustelevat oikein vakavasti. Outo yhdistelmä jälleen – raaka rokkilaulaja ja hienostunut 18-vuotias tähtönen, joka esiintyy ensi-illoissa huolitelluissa aikuisten puvuissa ja hopearaitaisessa kampauksessa. Natalie on erittäin itsevarma tyttö ja monessa suhteessa täysin aikuinen, hän on perillä musiikkitaiteesta ja kirjallisuudesta. Mutta Natalie, hänen paras kaverinsa, näyttelijä Nick Adams ja Elvis viettävät joka tapauksessa paljon aikaa yhdessä.

Nick on nyt Elviksen palkkalistoilla ja pitää Elvikselle seuraa tämän kiertueilla. Elviksen on huhuttu kysyneen Nickiltä kuin mies mieheltä: >> Onko Natalie sinun tyttö? Jos hän on, en aio tavata häntä enää.>> » Kunpa olisikin>>, on Nickin kerrottu vastanneen. Mutta Elvis ja Natalie kuitenkin toisiaan, ja Nick oli joskus mukana ja joskus taas ei. Marraskuussa Natalie lensi Memphisiin tapaamaan Elviksen vanhempia. Nick Adams oli tietysti myös paikalla, mutta koska Elviksen moottoripyörään mahtui istumaan vain kaksi, sai Nick selviytyä lentoasemalta Elviksen kotiin omin päin. Siisteihin tiukkoihin farkkuihin, mustaan nahkatakkiin ja lippalakkiin pukeutuneena Elvis pyyhkäisi ohi pienen, mutta kärsivällisen ihailijajoukon ja kiiti pois Natalien kanssa, joka oli kietaissut kätensä Elviksen vyötärön ympärille. Natalie oli myös pukeutunut farkkuihin ja takkiin ja hänen tuulenpieksämiä hiuksiaan peitti kirjava huivi.

Natalien ja Elviksen ilonpito aiheutti varmasti päänsärkyä Eversti Parkerille ja Hollywoodin tuottajille. He nöyristelevät joka kerta E1viksen edessä kun tämä nousee moottoripyöränsä selkään, ja muistuttavat kuinka vaarallista hurjastelu saattaa olla. Mutta pyörä oli Elviksen erityinen lemmikki, eikä hän kuunnellut edes äitinsä huolestuneita ehdotuksia, kun tämä pyyteli Elvistä käyttämään mieluummin autojaan. Kun Elvikseltä kysyttiin hänen ja Natalien välisestä mahdollisesta romanssista, niin hän paukautti välinpitämättömästi: >> Minä pidän hänestä huolta kun olen hänen kanssaan, mutta kun en ole hänen kanssaan, en edes ajattele häntä.>> Elvis käyttäytyy tyttöjensä kanssa. kuin 16-vuotias nuorukainen. Ilmeisesti hän ei ole vielä valmis vakiintumaan. Elviksen liiketoimienkin kannalta voisi vakiintuminen ol1a tässä vaiheessa pelkästään haitaksi, sillä kihlautunut tai avioitunut Elvis Presley saattaisi aiheuttaa ihailijoiden keskuudessa yleistä surua ja voisipa seurauksena olla levyjen ostoboikottikin. Se olisi Elviksen maailman loppu. Hänen ainut toiveensa on kuitenkin se, että hän saisi pitää miljoonat faninsa. Eli kuten hän pyytää hartaasti kouluttamattomalla, mutta silti miellyttävällä baritoniäänellään:
>> Love me tender. Love me true, Never let me go...>>